Kysy kulkutautien historiasta

Oletko pohtinut kevään aikana miten menneistä kulkutaudeista on selvitty Suomessa ja maailmalla? Mitä oikeastaan tiedämme kulkutautien historiasta ja mitä menneistä epidemioista voisi ottaa opiksi? Jäikö sinulla joitain kysymyksiä tai asioita mietityttämään? Millaiset kysymykset jäivät askarruttamaan ja mistä haluaisit saada asiantuntijan vastauksen?

 

Nyt voit esittää kaikki mieltäsi askarruttavat kulkutautien historiaa käsittelevät kysymykset meille ja me etsimme asiantuntijan vastaamaan kysymyksiisi.

 

Lähetä kysymyksesi meille ja me etsimme sinulle vastauksen. Voit lähettää kysymyksiä suoraan sähköpostitse (info@hwb.fi), nimettömänä alla olevan lomakkeen kautta tai sosiaalisessa mediassa tunnisteella #kysyhistorioitsijalta.

 

Kysymyksiä voi lähettää koko kevään ja kesän ajan ja julkaisemme vastauksia kysymyksiin vuoden 2020 aikana.

Ovatko epidemiat tuhonneet kokonaisia kansoja, esim. alkuperäisväestöä?

Epidemioihin tiedetään tuhonneen kokonaisia yhteisöjä esimerkiksi Tyynenmeren saarilla tai arktisilla alueilla. Varhaisemmilta vuosisadoilta on monen yhteisön tuhoutuminen tartuntatautien uhrina varmasti jäänyt myös dokumentoimatta. Valtavin alkuperäisväestön tuhoutuminen tautien seurauksena liittyy 1400-luvun lopussa käynnistyneeseen Amerikan valloitukseen. Eurooppalaisten mukanaan tuomat taudit (esimerkiksi isorokko, tuhkarukko, tuberkuloosi) tekivät suunnatonta tuhoa Amerikoiden alkuperäisväestössä, tappaen siitä jopa 90 prosenttia. Näiden Euroopassa yleisten tautien tuhovoima johtui siitä, että alkuperäisillä amerikkalaisilla, toisin kuin eurooppalaisilla, ei ollut minkäänlaista immuniteettia näille sairauksille. Tuore tutkimus osoittaa, että Amerikoiden väestökato oli niin suuri, että sillä oli vaikutusta koko maapallon ilmastoon. Väestökato ja siitä johtunut viljelymaiden autioituminen vähensi hiilidioksia ilmakehässä siinä määrin, että ilman viileneminen tuntui kaikkialla maapallolla.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Todennäköisesti kyllä. Tunnettuja esimerkkejä löytyy Amerikoista kolonialismin alkuajoilta, 1500- ja 1600-luvuilta. Tuolloin etenkin monet Latinalaisen Amerikan kulttuurit kokivat valtavia väestöromahduksia, joissa isorokon ja keltakuumeen kaltaisilla eurooppalaisten mukanaan tuomilla tartuntataudeilla oli keskeinen rooli. Tartuntatautien leviämistä edisti massiivinen transatlanttinen orjakauppa, jossa valtavia määriä ihmisiä siirrettiin mantereelta toiselle ahtaissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa. Tartuntatauteja on myös käytetty tietoisesti esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöjä vastaan.

 

Viimeaikainen tutkimus on osin kyseenalaistanut tartuntatautien näkemistä väestöromahdusten ainoina selittäjinä, ja nostanut esiin useiden tekijöiden yhteisvaikutusta. Tällaisia tekijöitä voivat tautien ohella olla esimerkiksi yhteiskunnallinen epävakaus, luonnonmullistukset, nälänhädät ja eurooppalaisten harjoittama systemaattinen väkivalta.

 

Riski kokonaisten kansojen menehtymisestä epidemioihin on edelleen olemassa. Esimerkiksi Amazonian alueella koronaviruspandemia uhkaa kriittisesti useita pieniä kansoja.

 

Elina Maaniitty

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Rajoitettiinko ennenkin ihmisten liikkumista kulkutautien kohdatessa tai miten taudit saatiin aisoihin?

Kyllä. Erilaisia karanteeneja ja muita tapoja rajoittaa ihmisten tai tavaroiden liikkumista epidemioiden ehkäisemiseksi ja hillitsemiseksi on käytetty eri puolilla maailmaa kautta historian, ja esimerkkejä löytyy vaikkapa antiikin maailmasta. Vaikka tartunnan syitä saati taudinaiheuttajien toiminnan mekanismeja ei tunnettu, kokemukset tautien tarttumisesta ja leviämisestä johtivat toimenpiteisiin. Äärimmillään on esiintynyt ihmisten telkeämistä koteihinsa kuolemaan ja laivojen jättämistä oman onnensa nojaan, kun satama toisensa jälkeen on kieltänyt miehistöltä pääsyn maihin.

 

Karanteeni-sana on peräisin mustana surmana tunnetun paiseruttoepidemian ajoilta. Termi viittaa neljänkymmenen päivän eristysjaksoon, joka laivojen oli vietettävä sataman edustalla ennen lastin purkua ja miehistön pääsyä maihin. Karanteenien ohella tavallisia ovat olleet tuontirajoitukset. Niillä on voitu joko rajoittaa tavaran tuontia alueilta, joilla on kuultu esiintyvän kulkutauteja, tai rajoittaa laajemminkin sellaisten tavaroiden tuontia, joiden tiedettiin olevan esimerkiksi rottien mieleen. Rottien yhteys paiseruttoepidemioihin tunnettiin varhain, vaikka tietoa kirppujen roolista ei ollut.

 

ELINA MAANIITTY

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Miten kirkko suhtautui aikoinaan kulkutauteihin ja mikä sen rooli oli niiden ehkäisyssä?

Rooli saattoi olla hyvinkin tärkeä; esimerkiksi 1700-luvulla Ruotsin valtakunnassa korostui pappien rooli aktiivisina tiedonvälittäjinä ja kansanvalistajina. Haitallisina pidettyjä tapoja pyrittiin kitkemään ja hyödyllisiä suosittelemaan saarnastuolista käsin. Pappi oli usein pitäjän ainoa koulutettu henkilö. Monet papit toimivat esimerkiksi rokonistutuksen puolestapuhujina ja suorittivat itsekin rokonistutuksia. He saattoivat muutenkin harjoittaa lääkintätoimea.

 

Papit pitivät työnsä puolesta usein kirjaa seurakunnassa koetuista epidemioista. Taulustolaitoksen vuonna 1749 tapahtuneen perustamisen jälkeen pappien tuli entistä tarkemmin kirjata myös seurakuntalaistensa kuolinsyyt; tässä apuna olivat lääkäreiden kirjoittamat tautioppaat, joissa kuvattiin erilaisia sairauksia oireineen ja hoito-ohjeineen. Tämän seurauksena papeilla oli usein sekä huomattavaa kiinnostusta epidemioiden ehkäisyä kohtaan että mahdollisuuksia hankkia ja välittää edelleen sitä koskevaa tietoa.

 

ELINA MAANIITTY

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Miten globaaleja epidemiat ovat olleet ja miten ne ovat aiemmin levinneet ympäri maailmaa?

Globaaleita epidemioita kutsutaan pandemioiksi. Suurimmat historian tuntemat pandemiat ovat aiheuttaneet rutto, kolera ja influenssa, mutta laajoja epidemioita ovat aiheuttaneet – ja aiheuttavat – myös esimerkiksi pilkkukuume, keltakuume ja AIDS. Sellaiset vuosisatojen ajan ihmiskuntaa ahdistaneet taudit kuin malaria ja tuberkuloosi aiheuttavat nekin vuosittain valtavaa kuolleisuutta, mutta tähän on tavallaan totuttu. Tartuntatautien leviäminen syntyalueensa ulkopuolelle riippuu taudinaiheuttajan – viruksen tai bakteerin – käyttäytymisestä, väestörakenteesta ja ihmisten käyttäytymisestä. Myös ilmasto-olosuhteet vaikuttavat. Kaikki taudinaiheuttajat eivät esimerkiksi viihdy kylmässä. Yleisesti ottaen voi sanoa, että mitä suuremmat väestöt ja mitä vilkkaampi liikenne ja vuorovaikutus eri väestöjen välillä, sitä helpommin tartuntauti leviää pandemiaksi. Mutta jo keskiajan Aasian ja Euroopan väestöpohja ja liikennevälineet riittivät synnyttämään ruttopandemian.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Kuinka tappavia ovat aikaisemmin jyllänneet epidemiat olleet verrattuna koronaan?

Korona ei toistaiseksi (6.5.2020) ole kuolleisuudella mitattuna lähelläkään tunnetuimpien edeltäjiensä tuhovoimaa. Esimerkiksi vuosien 1968-70 hongkongilaisen, joka kuuluu historiallisten pandemioitten kärpässarjaan, arvellaan tappaneen maailmanlaajuisesti noin miljoona ihmistä. Espanjantaudin arvioidaan johtaneen jopa 50 miljoonan ihmisen kuolemaan maailmanlaajuisesti. Ja nämä ovat absoluuttisia lukuja. Jos viimeisen sadan vuoden ajan väestönkasvu otetaan huomioon, koronan pitäisi tappaa 200 miljoonaa ihmistä kilpaillakseen espanjantaudin kanssa suhteellisessa kuolleisuudessa. Mutta koronaepidemia on vasta alussa, ja taudilla näyttää periaatteessa olevan edellytyksiä aiheuttaa merkittävää tuhoa. [Lue lisää aiheesta englanniksi]

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Koronaan kuolleisuus on ollut marginaalista, jos sitä verrataan tautikuolleisuuteen esiteollisen ajan Suomessa. Ns. suurten kuolonvuosien aikana 1696-1698 väestöstä kuoli yli neljännes tautien ja nälänhädän yhteisvaikutuksesta. Jaksolla 1722-1870 oli yhteensä 13 vuotta, jolloin väestö väheni edelliseen vuoteen nähden, ja kaikissa tapauksissa asialla oli jokin tartuntatauti.

 

Mika Kallioinen

Yliopistonlehtori
Suomen historia, Turun yliopisto

Näkyvätkö menneet epidemiat myös talouden nousu ja laskusuhdanteissa? Kuinka vakavia taloudellisia seuraamuksia kulkutaudeilla on yleensä ollut?

Suurilla epidemioilla on ollut mittavia taloudellisia vaikutuksia. Esimerkiksi musta surma, siis keskiajan paiseruttopandemia (1347-51), vaikutti merkittävästi siihen, että keskiajan feodaalinen talousjärjestelmä murtui ja alkoi korvautua enemmän nykyistä muistuttavalla, kauppaan ja teollisuuteen pohjaavalla talousjärjestelmällä. Vaikka musta surma merkitsi lyhyellä tähtäyksellä monen suurmaanomistajan ja ruhtinassuvun tuhoa, se auttoi talonpoikia vapautumaan maaorjuudesta ja sen voi pitkällä tähtäyksellä katsoa vauhdittaneen talouden kehitystä. Amerikan alkuperäisväestön joukkotuho eurooppalaisten tuomien tartuntatautien seurauksena puolestaan tuhosi Amerikan korkeakulttuurien talouden mutta edesauttoi Euroopan rikastumista ja nousua johtavaksi maanosaksi.

 

Tarkempaa taloustieteellistä tietoa suurten epidemioitten vaikutuksista on saatavana viimeisten noin sadan vuoden ajalta. 2000-luvun alussa kaksi kanadalaista taloustieteilijää kävi läpi joukon tartuntautiepidemioita ja tutki niiden taloudellisia vaikutuksia. Ensimmäinen oli espanjantauti (1918-20) ja viimeinen SARS (2003). Kaikissa tapauksissa epidemioitten taloudelliset vaikutukset olivat lopulta olleet huomattavasti pienemmät kuin kriisin aikana oli ennakoitu. Useimmissa tapauksissa vaikutuksia tuskin havaitsi makrotalouden muuttujia tarkasteltaessa. Myös muut tutkijat ovat todenneet, että luonnonkatastrofien vaikutus talouteen on yleensä suhteellisen pieni ja ohimenevä. Taloudellinen vaikutus riippuu kuitenkin monenlaisista tekijöistä – ei vain taudin luonteesta ja tautikuolleisuudesta vaan myös vastatoimien luonteesta ja laajuudesta.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Onko epidemioista yritetty ennen oppia niiden päätyttyä?

Kokemus opetti myös aiempina vuosisatoina. Suuret kulkutautiepidemiat eivät useinkaan ole olleet kertaluonteisia kriisejä vaan ovat tulleet toisiaan seuraavina aaltoina. Rutto esimerkiksi iski Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä, minkä jälkeen ruttoepidemiat toistuivat, vähitellen laantuen, 1700-luvun alkuun saakka. Kolera iski Eurooppaan useina aaltona 1800-luvun kuluessa. Kokemus opetti vähitellen, millaisista toimista oli hyötyä ja millaisista ei. Pohjois-Italian kaupunkivaltiot alkoivat ruttoepidemioiden aikana soveltaa systemaattisia karanteenitoimia ja –säädöksiä. (Historia siis todella toisti itseään, kun Pohjois-Italia sulkeutui maaliskuussa 2020.) Kolera taas opittiin vähitellen liittämään likaantuneeseen veteen, ja 1850-luvulla havaittiin, että taudin leviämistä voitiin tehokkaasti rajoittaa varmistamalla juomaveden puhtaus.

 

Nykytilanteessa uutta on se, että oppia voidaan ottaa laajamittaisen systemaattisen tutkimuksen keinoin.  Esimerkiksi epidemiologista tutkimusta siitä, kuinka moni henkiinjääneistä on sairastanut jonkin taudin, ei voitu harjoittaa ennen kuin opittiin ymmärretämään immuunijärjestelmän toimintaa ja saatiin keinoja testata vasta-aineita verestä. Tämä tapahtui 1900-luvun kuluessa. Uutta on myös se, että tieto toimiviksi tai vastaavasti huonoiksi havaituista keinoista leviää nopeasti kaikkialle maailmaan. Aiemmin opit jäivät useammin paikalliseen tai korkeintaan kansalliseen käyttöön.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Kyllä. Epidemioista kirjoitettiin runsaasti kuvauksia sekä niiden aikana että niiden jälkeen. Tällaisissa teksteissä yritettiin usein pohtia, kuinka vastaavat tilanteet voitaisiin tulevaisuudessa estää. Lääkärit olivat hyvin kiinnostuneita tartuntataudeista ja koettivat löytää keinoja epidemioiden ehkäisemiseksi ja tautien hoitamiseksi.

 

Esimerkkinä hallinnon pyrkimyksistä ottaa oppia epidemioista voi mainita vaikkapa Terveyskomission perustamisen Ruotsiin vuonna 1737. Komission tehtävänä oli varautua tautiepidemioihin ja sellaisen saapuessa antaa ohjeita valmistautumis- ja hillitsemistoimiin. Taustalla oli vuosien 1710–1711 vakava ruttoepidemia ja kokemus siitä, että sen aikana ei oltu osattu toimia riittävän koordinoidusti.

 

Elina Maaniitty

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Miten yhteiskunnassa on eri aikoina reagoitu epidemoihin?

Reaktiot ovat olleet niin moninaisia, että kysymykseen olisi vaikea antaa yksityiskohtaista vastausta. Mutta yleisesti voi sanoa, että reaktioita määrittävät monenlaiset asiat: taudin luonne, tarjolla oleva tieto ja mahdolliset lääketieteelliset menetelmät (esimerkiksi rokotteet), yhteiskunnalliset turvaverkot, poliittisen  päätöksenteon rakenne ja lisäksi monenlaiset sosiaaliset ja kulttuuriset seikat: asumismuoto, perherakenne ja muut sosiaaliset verkostot, tavat ja uskomukset. Eräs tärkeä seikka on ihmisen välinen luottamus tai sen puute – kansalaisten luottamus toisiinsa, johtajiinsa sekä (viimeisten sadan vuoden aikana) tieteeseen ja terveydenhuoltojärjestelmään. Epidemioitten ja kriisien historia sisältää paljon myös kauniita esimerkkejä yhteisöllisyyden kasvusta, kansalaistoiminnasta ja luovasta ongelmanratkaisusta.

 

Yleensä tartuntatautiepidemiaan on reagoitu sitä rajummin, mitä tuntemattomammasta ja pelottavammasta taudista on ollut kysymys ja mitä avuttomammaksi ihmiset ovat tunteneet itsensä sen edessä. Suurimman jäljen länsimaisen ihmisen kollektiiviseen muistiin lienee jättänyt musta surma eli keskiajan paiseruttoepidemioiden ensimmäinen aalto (1347-51). Rutto tappoi paljon ja nopeasti ja sen oireet olivat näkyviä ja kammottavia. Ensimmäisen aallon iskiessä ihmisillä ei ollut kokemusta mistään vastaavasta eikä aiempaa kokemusta johon nojata. Myös se mihin väestöryhmään tauti ensi sijassa iskee, vaikuttaa reaktioihin. Esimerkiksi 1900-luvun polioepidemiat aiheuttivat halvauksia ja kuolemantapauksia eniten lasten joukossa, mikä väritti tautiin reagoimista ja näkyi selvästi taudin vastaisissa kampanjoissa.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Mistä ns. lentävä tubi tuli ja kuinka paljon se vaati uhreja Suomessa 1920-1930-luvuilla?

”Lentävä keuhkotauti” –ilmaisua käytetään ainakin kahdessa merkityksessä. Toisinaan siitä puhutaan ikään kuin kyseessä olisi erityinen (keuhko)tuberkuloosin muoto, sellainen, joka leviää erityisen helposti ja nopeasti ihmisestä toiseen. Toisinaan termillä taas viitataan sellaiseen tautimuotoon, joka tappaa ihmisen erityisen nopeasti. Lääketieteellisestä näkökulmasta jälkimmäinen on termin oikea käyttötapa. Kyseessä on siis sellainen tautitapaus, jossa tuberkuloositartunta tai sen aktivoituminen johtaa poikkeuksellisen nopeasti kuolemaan. Tuberkuloosi oli Suomessa 1920-30 -luvuilla erittäin tavallinen tauti. Siihen kuoli vuosittain yli 8000 ihmistä ja tautia sairastavia oli kymmenkertainen määrä. Tautia sairastettiin yleensä vuosia tai vuosikymmeniä. Taudin tavallisin muoto oli keuhkotuberkuloosi, mutta se saattoi periaatteessa pesiytyä melkein mihin tahansa elimeen. Jos aikuinen potilas kuoli tuberkuloosiin hyvin nopeasti, kyseessä oli todennäköisesti miliaarituberkuloosi eli sellainen tuberkuloosin muoto, jossa bakteeri ei jää pyöriskelemään keuhkoihin tai muuhun yksittäiseen elimeen vaan leviää verenkierron kautta nopeasti kaikkialle elimistöön. Miliaarituberkuloosia, kuten muitakin tuberkuloosin muotoja, oli tuossa vaiheessa esiintynyt Suomessa vuosisatojen ajan, joten sille ei voi osoittaa mitään selkeää alkuperää.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Mistä kulkutaudit ovat Suomeen saapuneet? Mikä on ollut Suomen kannalta pahin suunta?

Kulkutaudit leviävät ihmisten ja joskus eläinten välityksellä, joten todennäköisin tulosuunta on ollut se, josta kulloinkin on ollut maahan eniten liikennettä. Tämä on vaihdellut historiassa. Suuret pandemiat (rutto, kolera, useimmat tunnetut influenssapandemiat) ovat saaneet alkunsa väkirikkaassa Aasiassa ja levinneet idästä länteen. Liikenne itään oli vilkkaimmillaan, kun Suomi oli osa Venäjän imperiumia (1809-1917) ja sen rautatieverkostoa. Mutta silloinkin kun pandemian maailmanlaajuinen etenemissuunta on ollut idästä länteen, ensimmäiset tautitartunnat ovat hyvin voineet tulla Suomeen laivaliikenteen mukana etelästä ja lännestä. Nykyisin epidemia voi lentoliikenteen ansiosta levitä maahan nopeasti mistä päin maailmaa hyvänsä.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Suomen harva asutus ja syrjäinen sijainti ovat todennäköisesti suojelleet monilta tautiepidemioilta. Ennen nykyisenkaltaisia matkustustapoja keskeinen rooli tautien leviämisessä oli meriliikenteellä. Kulkutaudit saapuivat Suomeen tavallisesti meritse, joko kaupankäynnin tai sodan yhteydessä. Useimmiten epidemiat levisivät rannikoilta ja saaristosta sisämaahan ja kaupungeista maaseudulle. Esimerkiksi Helsingin tautihistoriassa olennaisena tekijänä korostuu vilkas meriyhteys Tallinnaan. Sodat puolestaan levittivät tauteja tehokkaasti niin meritse kuin maitsekin, sillä niiden yhteydessä oli liikkeessä suuria määriä ihmisiä: sotilaat siirtyivät alueelta toiselle ja siviilit pakenivat. Samalla sodat aiheuttivat usein hygienian alentumista, kun sotilaat joutuivat elämään ahtaissa kasarmeissa ja esimerkiksi kaupunkien siviiliväestön majoittamina. Lisäksi sotien jälkeen kotiseuduilleen palaavat sotilaat toivat usein mukanaan tauteja.

 

Elina Maaniitty

Väitöskirjatutkija

Helsingin yliopisto

Käytännössä lähes kaikki ulkomailta tänne levinneet tartuntataudit ovat saapuneet meren yli etelästä tai lännestä laivaliikenteen mukana pitkin kauppareittejä, joilla ihmisiä liikkui. Itäraja on ollut toinen leviämissuunta, mutta ei yhtä merkittävä.

 

Mika Kallioinen

Yliopistonlehtori
Suomen historia, Turun yliopisto

Miten Suomen harva asutus on vaikuttanut eri kulkutauteihin? Onko väestöntiheys ehkäissyt kulkutautien leviämistä vai vain pidentänyt epidemioiden kestoa?

Suomi on harvan asutuksensa ja myös ilmastonsa vuoksi säästynyt joiltakin kulkutaudeilta, kun taas toiset ovat tehneet maassa hyvinkin pahaa jälkeä. Esimerkiksi espanjantaudin (1918-20) aikana nähtiin, että eristäytynyt sijanti voi olla sekä etu että haitta. Syrjäinen seutukunta saattoi pitkään säästyä tartunnalta, mutta kun tartunta sitten lopulta saapui, se teki erityisen pahaa jälkeä, koska väestö oli immunologisesti valmistautumaton. Mutta jokin toinen syrjäinen seutukunta saattoi myös säästyä kokonaan. Tartuntatautiepidemioitten kokonaiskestoon harvalla asutuksellamme tuskin on ollut merkittävää vaikutusta.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Molemmat ovat mahdollisia. On muistettava, että eri tautien aiheuttamat epidemiat ovat toiminnaltaan hyvin erilaisia; jotkin riehuvat hyvinkin lyhyen aikaa, toiset muuttuvat toistuviksi tai jopa jatkuviksi. Esimerkiksi pysyvän immuniteetin tuottava isorokko muuttui ajan mittaan muutaman vuoden välein epidemioita aiheuttavaksi lastentaudiksi.

 

Syrjäiset seudut saattoivat säästyä etenkin lyhytkestoisilta epidemioilta täysin. Väentiheyden lisäksi vaikutusta oli vesistöjen ja sankkojen metsien kaltaisilla luonnollisilla esteillä sekä vuodenaikojen vaihtelulla. Talvi on voinut vaikuttaa epidemioihin ristiriitaisesti; kun laivaliikenne oli kokonaan tai osittain poikki, oli taudeilla vähemmän mahdollisuuksia levitä. Sisävesistöt sekä muodostivat esteitä että toimivat yhdistäjinä, kun jäätä eli ”talviteitä” pitkin pääsi liikkumaan. Toisaalta ihmiset viettivät talvisin enemmän aikaa ahtaissa sisätiloissa ja kevättalvisin kärsittiin usein aliravitsemuksesta edellisen kesän viljavarastojen vähetessä; nämä tekijät altistivat taudeille.

 

Elina Maaniitty

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Pieni väestö on nähtävästi suojannut Suomen alueella elänyttä väestöä aika hyvin keskiajan alkuun eli 1200-luvulle asti. Vasta sen jälkeen alkoi nopea väestönkasvu ja kaupungistuminen, jotka loivat edellytykset tautien leviämiselle.

 

Mika Kallioinen

Yliopistonlehtori
Suomen historia, Turun yliopisto

Mistä pandemiat ovat saaneet alkunsa?

Jotta jokin taudinaiheuttaja (virus tai bakteeri) pystyisi aiheuttamaan maailmanlaajuisen tartuntatautiepidemian eli pandemian, väestön pitää olla immunologisesti valmistautumaton eli taudinaiheuttajan pitää olla väestössä uusi. Tästä syystä pandemioita aiheuttavat sairaudet ovat lähes aina zoonoottisia: taudinaiheuttaja on levinnyt eläimestä ihmiseen muuntuen samalla niin, että se pystyy aiheuttamaan tappavan taudin ihmisessä. Lisäksi taudinaiheuttaja muuntuu yleensä niin, että se pystyy tarttumaan ihmisestä ihmiseen myös ilman eläimen myötävaikutusta. Paiseruton leviämiseen ihmisestä toiseen tarvittiin kaikesta päättäen rotan ja kirpun myötävaikutusta ja lintuinfluenssa saatiin kuriin ennen kuin se ”oppi” tarttumaan myös ihmisestä ihmiseen, mutta esimerkiksi koleran, influenssan, AIDS:n tai COVID-19:n tapauksessa tauti tarttuu ihmisestä toiseen ilman eläinvälittäjiä.

 

Tällaisten vaarallisten eläinperäisten epidemioiden puhkeaminen on todennäköisintä siellä, missä suuri joukko ihmisiä ja suuri joukko eläimiä elää lähellä toisiaan ja esimerkiksi käyttää toisiaan ravinnoksi. Paiserutto tarttuu ihmiseen jyrsijöistä, yleensä rotista, ja välittäjänä toimi ihmisestä verta imevä kirppu. H1N1-influenssavirusta esiintyy endeemisenä linnuissa ja sioissa, HI-virus on siirtynyt ihmiseen apinasta, SARS-virus sivettikissasta ja COVID-19 lepakosta, todennäköisesti muurahaiskävyn kautta.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Miten ihmiset selvisivät espanjantaudista? Miksi osa selvisi hengissä vaikka tauti oli niin tappava?

Espanjantaudin eli vuosien 1918-20 influenssapandemian aiheutti influenssaviruksen tyyppi, joka tunnetaan lyhenteellä H1N1. Vaikka muunnos oli tavanomaisen kausi-influenssaa aiheuttavaa virusmuotoa tappavampi, tauti käyttäytyi joissakin suhteissa kuten influenssa yleensäkin käyttäytyy: se tarttui erittäin helposti, mutta osa väestöstä sairasti sen lievänä ja tuli sille immuuniksi. Kun riittävän moni oli joko sairastanut taudin tai kuollut siihen, taudilta katosi tarttumapinta ja se laantui. Tappavinkaan kulkutauti ei tapa kaikkia – sellainen tauti rajaisi nopeasti itse itsensä, koska kukaan ei enää levittäisi sitä.

 

Influenssa on yleensä vaarallisin vanhoille ihmisille, mutta espanjantauti oli erilainen: se tappoi erityisen paljon nuoria aikuisia. Syy tähän ei ole täysin selvä. Epidemia puhkesi kevättalvella 1918, kun ensimmäinen maailmansota oli vielä käynnissä. Nuoret aikuiset, esimerkiksi sotilaat ja sairaanhoitajat, olivat usein myös taudinkin kannalta eturintamassa, kun se alkoi levitä koulutusleireillä, joukkojenkuljetusaluksissa ja sotasairaaloissa. Euroopassa monet tämän ikäluokan edustajat olivat sotavuosien heikentämiä ja jo valmiiksi suhteellisen huonossa kunnossa. Nämä seikat eivät kuitenkaan riitä selittämään, miksi nuoret kuolivat tautiin vanhoja useammin. Eräs selitys on, että edellinen influenssapandemia, vuosien 1889-90 ”venäläinen flunssa” (suomalaisittain ryssänkuume), olisi antanut vanhemmille ikäluokille osittaisen suojan. Mutta tämäkään tekijä ei yksinään riitä selittämään espanjantautikuolleisuuden ikäjakaumaa.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Selvisikö epidemiasta todennäköisemmin hengissä maalla vai kaupungissa? Entä mitkä muut tekijät vaikuttivat taudista selviämiseen?

Tämä kysymys on erittäin suosittu kestoaihe väestö- ja tautihistoriassa, eikä yksiselitteistä vastausta ole. Riippuu paljon siitä, mistä aikakaudesta puhutaan, millainen kaupunki tai millainen maaseutu on kyseessä, sekä minkä taudin aiheuttamaa epidemiaa tarkastellaan. Perinteisesti on usein ajateltu, että maaseudulla on ollut turvallisempaa. Puhuttaessa esimerkiksi Suomesta esiteollisena aikana on kuitenkin muistettava, että ”kaupunki” ja ”maaseutu” poikkesivat siitä, millaisia mielikuvia meillä niistä nykyisin on. Myös maaseudulla asuttiin usein varsin lähekkäin, ja kirkossakäynti sekä maatalouden vanhaan vuodenkiertoon liittyvät tapahtumat, kuten juhlat, markkinat ja käräjät, keräsivät suuriakin määriä väkeä yhteen. Vastaavasti myös kaupungeissa ihmiset harjoittivat eläintenpitoa ja viljelyä kodeissaan ja pihapiireissään, ja miljöö oli nykymittapuulla hyvinkin ”maalaismainen”. Kaupungit ja niitä ympäröivä maaseutu olivat myös jatkuvassa yhteydessä keskenään, kun ihmiset liikkuivat tuoden maataloustuotteita myyntiin kaupunkiin tai käyden ostamassa sieltä tarvitsemiaan tavaroita.

 

Suomen historiassa tautiepidemioiden kohdalla korostuu meriyhteyksien merkitys: taudit saapuivat useimmiten meritse, ja levisivät rannikoilta ja saaristosta sisämaahan. Hyvin syrjäiset seudut esimerkiksi Itä- ja Pohjois-Suomessa saattoivat selvitä hyvinkin vähin epidemioin verrattuna vaikkapa Lounais-Suomeen. Toisaalta kaupungeissa oli huomattavasti paremmat mahdollisuudet saada lääkärin, välskärin tai apteekkarin apua. Vielä 1800-luvun lopulla lääkäreitä oli Suomessa erittäin vähän.

 

Taudeista selviämiseen vaikutti ratkaisevasti potilaan kunto, jossa tärkeitä tekijöitä olivat ikä, mahdolliset aiemmat vammat ja sairastelut, työn raskaus sekä ravitsemus. Keväisin oltiin usein huonommassa kunnossa ja alttiimpia sairastumiselle, koska ravitsemustilanne oli heikentynyt.

 

ELINA MAANIITTY

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Välittikö yläluokka rahvaan parissa leviävistä kulkutaudeista lainkaan? Vai reagoitiinko tauteihin vasta kun ylemmän luokan edustajat saivat tartuntoja?

Riippuu yhteiskunnasta ja taudin luonteesta. Joissakin tapauksissa oli alusta asti selvää, että kukaan ei ole turvassa taudilta. Varakkailla oli kuitenkin paremmat mahdollisuudet esimerkiksi paeta ruton uhkaamasta kaupungista. Toisissa tapauksissa, esimerkiksi koleran tullessa Eurooppaan 1830-luvulla, näytti tosiaan aluksi siltä että kyseessä olisi vain köyhien sairaus, ja eliitin edustajat olivat suhteellisen välinpitämättömiä. Eliitteihin kohdistuva uhka yleensä vauhdittaa investointeja tutkimukseen ja vastatoimiin. Vastatoimet eivät kuitenkaan aina ole oikean suuntaisia, vaan voivat joskus myös pahentaa tautitilannetta tai yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Kyllä välitti. Esiteollisissa yhteiskunnissa yläluokkakaan ei juuri voinut säästyä epidemioilta. Erot yhteiskunnallisessa asemassa toki tulivat esiin esimerkiksi siinä, kenellä oli mahdollisuus tai oikeus paeta epidemioita tai mahdollisuus turvautua lääkärin apuun. Kulkutaudin saapuminen alueelle oli kuitenkin uhka kaikille asemasta riippumatta, ja tautien leviämistä pyrittiin ehkäisemään monin keinoin. Todennäköisyys sairastua kulkutautiin ei juuri vaihdellut sosiaalisen aseman perusteella. Rahvaan joutuminen epidemian kouriin oli ylemmissä asemissa olleille myös käytännön ongelma, esimerkiksi työvoiman puutteen muodossa. Mukana oli varmasti myös hyvin aitoa huolta toisista ihmisistä.

 

Ruotsin valtakunnassa, johon Suomikin kuului, kiinnostus kansanterveys- ja väestökysymyksiin kasvoi 1700-luvulla valistuksen myötä. Tällöin pyrittiin parantamaan kaikkien elinoloja, ja taustalla oli paitsi humaania välittämistä, myös hyötynäkökulmia. Kansan menehtyminen tauteihin, korkea lapsikuolleisuus ja yleinen sairastelu nähtiin uhkina esimerkiksi sotilaalliselta ja taloudelliselta kannalta.

 

Elina Maaniitty

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Pitkään rahvaan sairastuminen ei ollut eliitille ongelma. Vasta ensimmäisen väestölaskennan yhteydessä 1700-luvun puolivälissä havahduttiin siihen, miten pieni Ruotsin valtakunnan väestö oli. Sitä oli pakko ryhtyä suojelemaan mm. taudeilta, jos suurvalta-aseman aseman palauttamisesta haluttiin edes haaveilla.

 

Mika Kallioinen

Yliopistonlehtori
Suomen historia, Turun yliopisto

Miksi kulkutauteihin ja nälänhätiin ei varauduttu ennen paremmin?

Pääsyy meidän näkökulmastamme heikkoon varautumiseen on siinä, että tautien tartuntamekanismeja ei tunnettu. Kun ei tarkkaan tiedetty, mikä taudin aiheuttaa, miten se leviää ihmisestä toiseen ja mitä se tekee ihmisen elimistössä, tautien ennustaminen ja niihin varautuminen olisi ollut hyvin vaikeaa. Bakteerien roolia kulkutautien aiheuttajana alettiin ymmärtää 1880-luvulta ja virusten 1920-30 –luvuilta alkaen. Tieto mikroskooppisten taudinaiheuttajien käyttäytymisestä ja rakenteesta lisääntyi vähitellen. Tämän tiedon perusteella opittiin lopulta kehittämään moniin tartuntatauteihin tehokkaita rokotteita ja lääkkeitä. Myös kansainvälinen kansanterveysalan yhteistyö, joka on erityisen tärkeää pandemioiden torjunnassa, on kehittynyt vasta 1900-luvulla.

 

Nälänhätiin varautuminen on toinen, vieläkin isompi kysymys. Vastaus siihen ei löydy niinkään tieteen kehityksestä kuin ilmastosta, viljelymenetelmistä, talousjärjestelmästä ja mentaliteetista.

 

Heini Hakosalo

Dosentti, yliopistotutkija
Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto

Varautumista on kyllä koetettu tehdä. Tieto taudinaiheuttajien toiminnasta oli kuitenkin hyvin vähäistä ennen 1800-luvun puolivälissä alkanutta niin sanottua bakteriologista vallankumousta. Siinä uudenlainen teknologia ja luonnontieteellinen tutkimus mahdollistivat erilaisten bakteerien, virusten ja muiden taudinaiheuttajien tutkimisen ja siten ymmärrys epidemioistakin kasvoi nopeastii.

 

Esiteollisissa yhteiskunnissakin yritettiin kuitenkin varautua epidemioihin ja nälänhätiin monin tavoin. Esimerkeiksi käyvät muun muassa tartuntatauteja käsittelevä lääketieteellinen tutkimus, uusien lääkeaineiden etsintä, karanteenit ja tuontirajoitukset. Nälänhätiin koetettiin esimerkiksi Ruotsin valtakunnassa varautua monin tavoin 1700-luvulta alkaen. Tärkeänä keinona pidettiin viljelyn monipuolistamisesta, josta hyvänä esimerkkinä oli voimakkaasti suositeltu perunan käyttöönotto. Lisäksi perustettiin pitäjänmakasiineja, joihin varastoitiin viljaa katovuosien varalle.

 

Varautumistoimeksi voi lukea myös pyrkimykset ehkäistä isorokkoepidemioita rokonistutusten avulla. Rokonistutukset ovat nykyisten rokotteiden edeltäjiä; ne olivat kuitenkin huomattavasti riskialttiimpia, sillä niissä käytettiin suoraan isorokkopotilaalta saatua elävää rokkoainetta. Erilaisia tapoja istuttaa rokkoa tunnetaan eri puolilta maailmaa, muun muassa Länsi-Afrikasta, Kiinasta ja Intiasta. Eurooppalainen lääketiede kiinnostui rokonistutuksesta 1700-luvun alussa, ja vuosisadan aikana menetelmää onnistuttiin kehittämään turvallisempaan suuntaan. Aivan 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa brittiläinen Edward Jenner huomasi, että immuniteetti isorokolle saatiin aikaan myös käyttämällä lehmärokkoa; tämän havainnon myötä siirryttiin rokonistutuksista huomattavasti turvallisempiin rokotuksiin.

 

Elina Maaniitty

Väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto

Tauteihin yritettiin kyllä varautua ja niiden etenemistä rajoittaa jo esiteollisena aikana, vaikka tartuntamekanismeista ei ollut kuin arvailuja. Keinot voi jakaa viiteen ryhmään:

1. Uskonnolliset: rukous

2. Henkilökohtaiset: pakeneminen, sairaiden välttäminen

3. Hallinnolliset: eristäminen, karanteeni yms.

4. Hygieeniset: savustus, yleisestä puhtaudesta huolehtiminen yms.

5. Lääketieteelliset: yrtit ja muut lääkkeet, lääkärit ja muut parantajat

 

Mika Kallioinen

Yliopistonlehtori
Suomen historia, Turun yliopisto

Lähetä kysymyksesi:

  • Kenttä on validointitarkoituksiin ja tulee jättää koskemattomaksi.