Kysy historioitsijalta vuodesta 1918

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, vapaussota, luokkasota, kapina, punakapina – miten tammikuun 27. päivänä 1918 alkanutta konfliktia tulisi nimittää ja mitä merkityksiä eri nimitysten takana piilee? Mitä keväällä tapahtui, ketkä sotivat ja mitä varten? Tiedätkö jo kaiken vuoden 1918 tapahtumista? Perustuuko yleinen käsitys yksinkertaistuksiin vai onko sisällissodan tarina luultua monisyisempi?

 

Entä miten sodan jäljet näkyvät edelleen yhteiskunnassamme? Miksi naapurit ymmärtävät tapahtumat erilailla tai miksi tulkinnoista voi olla kiistaa jopa sukulaisten kesken? Miten käsityksemme sisällissodasta on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana ja miten sitä on tulkittu eri vuosikymmenillä?

 

Asiantuntijat pitävät uuden sisällissodan syttymisen mahdollisuutta Suomessa epätodennäköisenä, mutta millaisia uhkakuvia yhteiskuntamme tällä hetkellä kohtaa? Mitä kuluvan vuosisadan suomalaiset voivat oppia sisällissodasta, sen syttymisestä, jälkiselvittelyistä ja myöhemmästä käsittelystä?

 

Oletko ollut tänä vuonna sisällissotaa käsittelevissä tilaisuuksissa, lukenut aiheesta tai kuullut erilaisia tulkintoja vuodesta 1918? Jäikö sinulla joitain kysymyksiä tai asioita mietityttämään? Millaiset kysymykset jäivät askarruttamaan ja mistä haluaisit keskustella asiantuntijoiden kanssa?

 

Lähetä kysymyksesi meille ja me etsimme sinulle vastauksen. Voit lähettää kysymyksiä suoraan sähköpostitse (info@hwb.fi), nimettömänä alla olevan lomakkeen kautta tai sosiaalisessa mediassa tunnisteella #kysyhistorioitsijalta.

 

Kysymyksiä voi lähettää koko kevään ja kesän ajan ja julkaisemme vastauksia kysymyksiin vuoden 2018 aikana.

Kielsikö Lahden kirkkoherra punaisten hautaamisen hautausmaille?

Seurakuntayhtymän arkistoista ei ole pystytty todentamaan haudattujen tietoja. Tiedossa kuitenkin on, että kirkkoherra Matti Wickströmm oli aktiivinen suojeluskuntalainen ja suhtautui, ainakin myöhemmin, kielteisesti punaisten hautaamiseen hautausmaalle.

 

Kirkkoherran suorasta kiellosta ei ole varmaa tietoa. Eri lähteistä muodostetun käsityksen mukaan, punakaartilaisten omat asenteet ja toiminta ovat olleet motiivina sille, ettei heitä olisi haudattu hautausmaahan. Tätä taustaa vastaan menettelyä voi ymmärtää, mikä ei tietenkään missään tapauksessa tarkoita samaa kuin sen hyväksyminen.

 

Seppo Toivonen

Hennalan Sotilaslääketieteen museon museovastaava

 

Jaakko Petäjä

Lahden seudun oppaat

Onko Lahdessa Hennalassa ja Mustankallion hautausmaalla olevissa punaisten haudoissa olevat vainajat siunattu ja koska? Haudattiinko teloitetut punaiset naiset alun perin Mustankallion hautausmaalla nyt oleviin hautoihin, vai jonnekin muualle ja jos muualle, milloin heidät siirrettiin hautausmaalle?

Teloitukset Lahdessa on hyvä jakaa kahteen eri ajanjaksoon.

 

Lahdessa käytiin taisteluita 19.4. – 1.5.1918 ja rintamalinja kulki nykyisen urheilukeskuksen alueella. Tällä aikavälillä suoritetut teloitukset olivat lähinnä saksalaisten tekemiä ja kohtalaisen hyvin dokumentoitu. Teloituspaikkoja oli esimerkiksi kaupungintalon lähellä.

 

Kahden viikon aikana, 2.5. alkaen noin 16.5. asti, Lahdessa teloitettiin satoja punaisia. Luotettavan arvion mukaan teloitettujen lukumäärä tuolla aikavälillä on noin 400. Näistä parhaiten on dokumentoitu 152-158 punaisen naisen joukkoteloitus Mustankallion mäellä, hautausmaan aidan ulkopuolella. Teloitettujen naisten joukkohauta sijaitsee silloisen hautausmaan itäpuolella. Tätä hautapaikkaa ei kuitenkaan ole koskaan avattu ja tutkittu.

 

Vuonna 1949 alueelle pystytettiin muistomerkiksi obeliski. Tarkastelemalla muistomerkin pohjoispuolella sijaitsevia hautakiviä, voimme olettaa, että alue liitettiin osaksi vanhaa hautausmaata vuonna 1938, mutta 1920-luvun loppupuolella otettu valokuva näyttää alueen olleen aidattu puuaidalla jo tuolloin.

 

Lähempänä kappelia nykyisin aidatulla alueella sijaitsevat myös kahdeksan teloitetun haudat. Paikalla on seitsemän hautakiveä, joista suurin on pystytetty Harjukadun rinteessä 23.4. teloitetun Alfred Wirtavuoren muistolle. Wirtavuoren elämää on tutkinut Erkki J. Hämäläinen ja hänestä on kirjoitettu laaja artikkeli Sukuviesti-lehdessä vuonna 1999.

 

Wirtavuoren lapsenlapsen kertoman muistitiedon mukaan Alfredin leski Maria sai ostettua teloitetulle puolisolleen hautapaikan, mutta joutui vuosia maksamaan puolisonsa hautapaikasta jonkinlaisena rangaistuksena niin kutsuttua suostumusveroa.

 

Samalla alueella on myös Uuno ja Hugo Nättisen yhteishauta. Veljekset oli teloitettu kotiportillaan ja tuotu myöhemmin hautausmaalle haudattavaksi. Hanna Sallamo kertoo päiväkirjassaan saaneensa 9.5. tiedon veljensä Wiljamin teloituksesta. Perhe löysi pojan ruumiin Mustankallion hautausmaan portilta yhdessä kymmenien muiden teloitettujen ruumiiden kanssa. Wiljam, ja muut teloitetut, haudattiin nykyisellä Sorakadulla sijaitsevaan joukkohautaan, josta ruumiit siirrettiin Hennalan muistomerkkialueelle 1940-luvun lopulla.

 

Niin Wirtavuoren kuin Nättisen veljeksetkin teloittivat suomalaiset.

 

Joitain teloituksia on tehty myös muualla, luultavasti hiekkakuopalla hautausmaan sisääntulon lähettyvillä. Oletettavaa on, että toukokuun alun teloituksissa ei ollut läsnä pappia, eikä siunaustakaan suoritettu, ainakaan heti alkuun. Tätä ei ole kuitenkaan pystytty varmuudella todentamaan. Paikalla Soramäenkadulla on myös ollut joukkohautapaika, josta vainajat on myöhemmin siirretty Hennalaan.

 

Hennalassa teloituksia tehtiin rakennuksen nro. 5 takana, nykyisen punaisten hautausmaan alueella sekä sen vieressä nykyään sijaitsevalla polttoaineenjakopaikalla. Helsingintien rakentamisen aikoihin, 1950-luvun alussa, siirrettiin tien pohjan alta mittava määrä luita viereiselle punaisten hautausmaalle.

 

Hennalassa kuolemaan tuomittuja vankeja teloitettiin vuoden 1918 loppukesästä ja syksystä kasarmialueen eteläpäässä, venäläisten sotilaiden hautausmaan kappelin seinää vasten. Teloituksista löytyy teloituspöytäkirjat, joissa todetaan paikalla olleen papin ja lääkärin. Teloitetut haudattiin teloituspaikalle. Tuolloin teloitettujen vankien luut siirrettiin punaisten hautausmaalle sotien jälkeen.

 

Seppo Toivonen

Hennalan Sotilaslääketieteen museon museovastaava

 

Jaakko Petäjä

Lahden seudun oppaat

Raha oli monille tärkeä motiivi ja houkutin osallistua sotaan. Kuinka moni kaartilainen todellisuudessa sai päivärahansa? Ja mielenkiintoista olisi myös tietää mistä kaartit olivat hankkineet nämä rahat?

Sodan takia yhteiskunta oli lamassa, ja erityisesti kaupunkien työväki oli työttömänä. Punakaarti tarjosi varsin hyvän päiväpalkan ja lisäksi ruokaa. Työväen muistitiedossa ja punavankien kuulusteluissa punakaartin maksama palkka ja ruoka mainitaan yhtenä tärkeimmistä syistä punakaartiin liittymiseen. Tällä perustelivat liittymistään usein varsinkin naiset. On kuitenkin muistettava, että he saattoivat korostaa tätä puolta saadakseen lievemmän tuomion ja välttyäkseen joutumasta syytetyksi kapinoinnin perusteella.

 

Ei ole tehty tutkimusta siitä, kuinka moni kaartilainen lopulta sai päivärahaa. Alussa, kun kaartit olivat vasta valmistautumassa rintamalle lähtöön, päivärahaa saivat käytännössä varmasti kaikki. Sodan kaoottisessa loppuvaiheessa punainen hallinto oli kyvytön organisoimaan palkanmaksua. Punainen hallinto katsoi olevansa maan uusi laillinen hallitus. Se takavarikoi valtion ja kunnan varoja ja käytti niitä kuluihinsa. Se otti haltuunsa myös Suomen Pankin ja ryhtyi sen rahapajassa painamaan omaa rahaa, jota ehti levitä jo kaartilaisillekin. Kun he yrittivät ostaa sillä leipää vankileireillä, se julistettiin kelpaamattomaksi.

 

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen arkisto

Miten vankileireiltä vapautuneet pääsivät takaisin yhteiskuntaan ja työelämään? Vaikka kansalaisluottamus oli menetetty, oliko kuitenkin niin, että erityisesti työläispiireissä oli myös sympatiaa vankilasta vapautuneita kohtaan?

Vankileireillä olleet joutuivat varsinkin maaseudun yhteisöissä kantamaan punikin leimaa otsassaan hyvin pitkään. Kaupungeissa oli isompia työläisyhteisöjä, joissa suhtautuminen oli suvaitsevaisempaa. Lähes kaikki vankileireiltä vapautuneet olivat menettäneet kansalaisluottamuksensa määräajaksi, esimerkiksi kuudeksi vuodeksi. Se vaikeutti työnsaantia, ja esimerkiksi valtion ja kuntien virkoihin tai muihinkaan töihin ei ollut mitään asiaa. Esimerkiksi vankilassa olleet punaiset opettajat olivat virkakiellossa.

 

Toisaalta esimerkiksi Tiina Lintunen, joka on tutkinut Porin punaisen kaartin naisten sopeutumista sodan jälkeiseen elämään, on tullut siihen tulokseen, että suurin osa työläisnaisista kykeni ennen pitkää jatkamaan elämäänsä niissä ammateissa, joita heillä oli ollut ennen sotaakin.

 

Mutta sanomalehtien työpaikkailmoituksissa saattoi lukea: ”Juoppoja ja punaisia ei oteta”. Monet työnantajat vaativat työläisiltään katumusta ja julkista irrottautumista työväenliikkeestä ja jopa ammattiosastosta. Heidän oli joissakin tapauksissa ilmoitettava lehdessä hairahduksestaan ja pyydettävä tekoaan julkisesti anteeksi.

 

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen arkisto

Mitä vaikutuksia sisällissodan jälkeen oli kutsunnoissa ja armeijassa, jos henkilön suvussa oli punaisten puolella taistelleita?

Mitään selkeitä sääntöjä ei ollut, mutta päällystökoulutukseen ei yleensä otettu ”punaisen taustan” miehiä. On kiistanalaista, oliko samanlainen syrjintä kovin yleistä myös kutsunnoissa miehistön palvelukseen ottamisessa. Jossain määrin sitäkin tapahtui.

 

Pekka Visuri

Professori, VTT, eversti

Missä määrin venäläiset varuskunnat vastustivat aseittensa luovuttamista valkoisille?

Yleisesti venäläiset varuskunnat vastustivat aseittensa luovuttamista kenellekään. Pohjanmaalla oli aikaansaatu sopimuksia, lähinnä Mannerheimin toimesta, että venäläiset eivät asetu vastarintaan, jos saavat poistua sieltä rauhassa. Yleisesti tämä sopimus piti. Joitain pieniä kahakoita syntyi, joista mainittakoon Laihialla ”Hulmin kahakka”. Siinä tuli osapuolille myös pieniä tappioita.

 

Venäläisten varuskuntien toiminta keskittyi itsensä suojaamiseen, ja siinä yhteydessä aseita käytettiin puolustautumiseen erityisesti ratalinjalla Tampere – Kouvola – Viipuri – Pietari. Se tapahtui osaksi yhteistyössä punakaartien kanssa, joille luovutettiin myös aseita.

 

Pekka Visuri

Professori, VTT, eversti

Kuinka paljon ja millä tavoin naiset osallistuivat sisällissotaan rintaman molemmin puolin?

Naisten pääasiallisena tehtävänä oli rintaman molemmin puolin erilaisiin huolto- ja sairaanhoidollisiin tehtäviin osallistuminen. He työskentelivät sekä varsinaisella että kotirintamalla. Huollossa naiset toimivat mm. keittäjinä, siivoojina ja varusteiden valmistajina. Näissä tehtävissä toimineista naisista ei ole tarkkoja lukumääriä tiedossa, mutta molemmilla puolilla heitä on toiminut tuhansia.

 

Punaisella puolella naisia osallistui aseelliseen toimintaan. Nykytietojen mukaan heitä oli yhteensä noin 2600. Osa toimi vartijoina, osa päätyi rintamalle taisteluihin. Myös valkoisella puolella naisilla oli kiinnostusta aseelliseen taisteluun, mutta valkoisten johto tyrehdytti tämän innon heti alkuunsa ja naisille ilmoitettiin, että heitä tarvittiin naisten perinteisissä tehtävissä huollossa ja sairaanhoidossa. Muutama yksittäinen nainen oli kuitenkin aseistettuna valkoisten joukoissa. Sen sijaan useampi valkoisia tukenut nuori nainen osallistui aseiden salakuljetukseen ja kiellettyjen poliittisten julkaisujen levitykseen punaisten miehittämällä alueella.

 

Näiden tehtävien lisäksi naisia toimi molemmilla puolilla erilaisissa hallintoa avustavissa tehtävissä kuten sihteereinä ja puhelinkeskuksen hoitajina. Punaisella puolella naiset olivat mukana myös hallinnon johtotehtävissä, sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla. Korkeimmalla tasolla mukana olivat Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen, jotka toimivat valtuutettuina (=ministereinä) Suomen kansanvaltuuskunnassa.

 

TIINA LINTUNEN

VTT, poliittisen historian yliopisto-opettaja​, Turun yliopisto

Mikä oli Brest-Litovskin rauhan merkitys sisällissodan kulkuun?

Brest-Litovskin rauha solmittiin 3.3.1918 Neuvosto-Venäjän ja keskusvaltojen eli Saksan ja Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin välillä. Sopimus oli Saksan sanelurauha. Sen tuloksena Ukraina, Baltia ja Suomi joutuivat Saksan etupiiriin. Sopimuksen 6. Artiklan mukaan Venäjä lupasi vetää sotilasjoukkonsa Suomesta pois. Venäläisten joukkojen Suomesta vetäminen ei kuitenkaan onnistunut heti, koska joukot eivät olleet enää kenenkään johdettavissa ja siksi osa heistä osallistui edelleen taisteluihin punaisten puolella.

 

Käytännössä sopimus tarkoitti sitä, että Venäjän oli lopetettava kaikenlainen apu Suomen punaisille. Suomen kansanvaltuuskunta ymmärsi heti, että vallankumous oli menetetty, vaikka puhuivat joukoille päinvastaista. Suomen kommunistit käsittelivät aihetta myöhemmin, että pettikö Lenin Suomen vallankumouksen?

 

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen arkisto

Mitä Kyösti Kallion Nivalan puheesta varmuudella tiedetään? En ole löytänyt yhtäkään lähdettä, aikalaiskirjausta tai uutista teemasta.

Tässä faktaa Kallion ns. sovintopuheesta. Uutista lehdissä siitä ei ollut, mikä on ymmärrettävää: sen ajan lehdet eivät tällaisista puheista uutisia tai selostuksia tehneet – niiden toimituksissa oli yleensä pari kolme ihmistä. Omat lähteeni olivat Kallion muistikalenterit ja kirjeenvaihto vaimonsa kanssa sekä maininnat tuosta puheesta eri julkaisuissa.

 

Kun Kallio vapunaattona 1918 pääsi kotiinsa pitkien piinallisten kapinaviikkojen jälkeen, hänet otettiin sekä Ylivieskassa että Nivalassa vastaan sotilaallisin juhlallisuuksin. Yksi juhlatilaisuuksista pidettiin kotitalon, Heikkilän, pihapiirissä. Siellä mm. eräs poikansa Oulun valtauksessa menettänyt äiti vaati Kalliolta: punikit pitää ampua kaikki. Kallio vastasi tyttärensä Kertun (s. 1907) muistin mukaan: ”Ei niin, vaan meidän pitää rakentaa tätä maata yhteiseksi isänmaaksi, nekin ovat jonkun äidin poikia ja tyttöjä”.

 

Myös kirkossa hän puhui ”sovinnon sanoja yllätykseksi kaikille. Siinä hän oli johdonmukainen – ennemmin aina armo kuin kosto, oli kypsynyt hänen toimintalinjakseen jo kapinaviikkoina piilopaikassa; tuolloin hän oli kirjoittanut laajoja pohdintoja kapinan syistä ja seurauksista. – Koston ajatukset eivät olleet nivalalaisille valkoisille vieraita, eikä Kallion puhe kaikkia miellyttänyt.

 

Kirjeessään Kaisalle 9.5. Kyösti Kallio kysyi: ”Mitä siellä Nivalassa on tuumittu puheestani. Luultavasti olisi odotettu tuomihtevampaa kantaa.” Vastaus kertoi, että niin olisi moni odottanut. ”Onpa vähän liika kauas mennyt”, muisteli lanko Heikki Kivimäki monen kuulijan arvelleen. Sosialistiksikin oli häntä kutsuttu, mikä sai Kallion tuohtumaan: ”Vai sosialisti! Voi raukkoja, jotka eivät näe muuta kuin koston. Olisi sekin ollut näytelmä, jos minä hallitusmiehenä olisin ulvonut susien kanssa. Sydämessään näkevät he minussa yhteiskunnan rakentajan pistimienkin vallitessa”.

 

– Toki toisenlaistakin palautetta tuli. Niilo Liakka, Kallion ystävä ja edustajatoveri, kirjoitti hänen muistojulkaisussaan, kuinka Nivalan kirkkoherra kertoi puheen jälkeen häpeävänsä sitä, ettei ollut kapinan aikana ”jaksanut saarnoissaan kohota niin inhimilliselle kannalle” kuin ”talvikauden hengiltä pantavaksi uhattuna ollut mies oli teroittanut sovinnollisuuden välttämättömyyttä ja säälivää kohtelua harhautuneiden osaksi”.

 

Seuraavana päivänä, 6.5., Kallio piti (muistikirjansa mukaan) samansisältöisen puheen Nivalan Raudaskoskella ja palasi sitten Helsinkiin.

 

Urho Kittilä kirjoitti Heräävä Maaseutu Vi:n [1956] artikkelissa maalaisliiton eheytysohjelmasta, jonka ”Kyösti Kallio heti veljessodan jälkeen toi julki puheessaan Nivalassa. Sen mukaan ”meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia”. Kittilä ei sano, että lause olisi sanottu Nivalan kirkon puheessa, mutta siihen ”heti veljessodan jälkeen” viittaa.

 

Siihen se on myös vakiintunut, ja siihen sen sijoitin elämäkerrassani, jossa sanoin hänen tuolla lauseella ”kiteyttäneen sovintoajatuksensa”. Mitään kirjoitettua puhetta ei lähteenäni ollut. On mahdollista, että Kallio joko on puhunut vapaasti tai että hänellä oli tukisanaliuska, kuten usein oli, mutta sekään ei liene missään säilynyt.

 

Sen sijaan on säilynyt kokonaan kirjoitettuna se pitkä (ainakin tunnin kestänyt) puhe, jonka Kallio piti Nivalan nuorisoseuran kokouksessa 26.12.1918. Se on julkaistu ainakin Ahti Raivion toimittamassa ”Säkeniä itsekasvatustyön ahjosta” 1975.

 

Tuossa puheessa Kallio kertaili vuoden 1918 tapahtumia tuomiten varsin jyrkin sanoin sekä punakapinan että monarkistien hankkeet. Tämän puheen lopussa on seuraava virke: ”Koko punainen kapina oli laittomuuden ja vihan pohjalle rakennettu. Se kukistettiin, mutta lyödyt haavat ovat syvät molemmin puolin, ja niiden hoito vaatii taitoa ja siveellistä ryhtiä. – – Meidän täytyy koettaa työskennellä niin, ettei täällä olisi jatkuvasti valkoisia ja punaisia, vaan Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”.

 

Tätä kohtaa siteerasi V.J. Sukselainen Maalaisliiton 40-vuotisjuhlakirjassa [Heräävä Maaseutu V, 1946] nimenomaan mainiten, että se oli pidetty Nivalan nuorisoseuralle. Myös Lauri Kulmala siteeratessaan lausetta [Heräävä Maaseutu VII, 1967] sanoo kuinka nuo sanat ”jo tapaninpäivänä 1918 kantautuivat Nivalan nuorisoseurantalolta”.

 

Onko siis Kallion sovintosanoman ydinlause sanottu Nivalan kirkossa 5.5. vai vasta Nivalan nuorisoseuran talossa 1918?

 

Todennäköisenä pidän, että nuo sanat suunnilleen noin on sanottu jo kirkossa. Siihen viittaa myös nuorisoseuralle pidetyn puheen muotoilu: on ”koetettava työskennellä” – – – ja jatkuvasti valkoisia ja punaisia. Ilmapiiri joulukuussa 1918 antoi itse asiassa vähemmän aihetta optimismiin kuin toukokuussa. Kun Kallio kirkossa painotti, ettei tullut kostaa, hän joulukuussa 1918 tiesi, että neuvoa ei ollut noudatettu.

 

Se, mitä Kyösti Kallio Nivalan kirkossa sovinnosta ja kostosta pidättymisestä sanoi, ei ole ”myytti”, vaan todellisuutta, eikä ilmaisu sisällöltään poikkea siitä, mitä hän nuorisoseurantalolla runsaan puolen vuoden kuluttua ”todistettavasti” sanoi, olipa hän käyttänyt täsmälleen tuota paljon siteerattua ilmaisua tai ei.

 

Kari Hokkanen

Professori, Kyösti Kallion elämäkerran kirjoittaja

Miten sisällissodassa orvoksi jääneiden huolto ja kasvatus järjestettiin? Liittyikö heidän kasvatukseensa ideologisia intressejä?

Sisällissodan seurauksena jäi Suomessa orvoksi noin 14 000 – 20 000 lasta. Vuoden 1919 alussa sosiaaliministeriö ilmoitti orpojen määräksi 14 145, mutta tällöin orvoiksi katsottiin vain alle 15-vuotiaat. Orvoista 90 prosenttia oli punaisten lapsia eli punaorpoja. Valkoisia orpoja oli noin tuhat. Toisaalta kaikkien perheiden tilanteesta ei tuolloin vielä ollut selvyyttä, mikä selittää suuren vaihtelun arvioitaessa orpojen lukumäärää. Sisällissodan orpojen huoltoon ja kasvatukseen reagoitiin Suomessa nopeasti, osin sodan vielä jatkuessa. Sosiaalihallitus ja kouluhallitus antoivat toukokuussa 1918 tilapäisiä määrärahoja ensiapuun ja tilanteen kartoittamiseen. Yhdistykset ja järjestöt ryhtyivät niin ikään avustamaan sodassa huoltajansa menettäneitä perheitä. Toimintatavat vaihtelivat eri paikkakunnilla. Isoissa kaupungeissa hyväntekeväisyyttä harjoittavat yhdistykset perustivat yhteisiä avustuskomiteoita elintarvikkeiden jakelua ja vastaanottokotien perustamista varten.

 

Senaatin asettama komitea teki linjaukset siitä, miten tämä sotaorpojen huolto toteutetaan. Valkoiset lesket ja orvot tulivat uuden eläkelain piiriin. Eläkettä maksettiin sen mukaan, oliko kuollut perheenhuoltaja kuulunut upseeristoon, aliupseeristoon vai miehistöön. Samoin päätettiin, että punaisten perheiden avustaminen hoidettiin kuntien köyhäinavun puitteissa. Punalesken piti pyytä apua kotikunnalta, jos ei muuten tullut toimeen. Tärkeää on muistaa, että tilastoselvitys osoitti, että punaisten perheistä ylivoimainen enemmistö oli köyhiä. Valtio päätti, että se osallistuu punaorpojen huoltoon valtionavustuksella, siten että se maksaa niille kunnille ja järjestöille, jotka avustavat punaorpoja noin 50 prosenttia näiden aiheuttamista kustannuksista. Viipurin ympäristössä valtion osuus oli jopa 70 prosenttia, koska tilanne tällä alueella oli vaikea ja elintarvikkeista oli pulaa.

 

Työväenjärjestöillä oli omia avustuskomiteoita. Samoin ammattiyhdistykset pyrkivät tukemaan jäseniensä perheitä.

 

Valtiovalta – sosiaaliministeriö ja viranomaiset kiinnittivät alusta asti huomion punaorpojen kasvatukseen. Esimerkiksi oppivelvollisuuslakia säädettäessä tuotiin orpokysymys esiin. Punaorvoista haluttiin kunnon kansalaisia, jotka pystyisivät elättämään itse itsensä. Myöhemmin 1920-luvulla ja itseasiassa 1930-luvun alkuun asti punorpojen oli mahdollista saada valtionavun kautta avustusta opintoihin.

 

Punaorpojen huoltoa organisoitaessa vuoden 1918 lopulla ja 1919 alussa rakennettiin järjestelmä orpojen sijoittamiseksi sijaiskoteihin Pohjanmaalle. ”Arkkitehtina” tässä suunnitelmassa oli rouva Ester Hällström, vuodesta 1920 rouva Ståhlberg. Tällöin luotiin tehokas järjestelmä jossa olivat toimijoina sosiaaliministeriö, sijoituskunta, köyhäinhoidon piiritarkastajat ja orpojen kotikunnan köyhäinhoitoviranomaiset. Tähän siirtosuunnitelmaan oli useita syitä. Etelä-Suomessa punaisen Suomen alueella oli elintarvikepula. Uskottiin että Pohjanmaalla ruokaa oli saatavissa paremmin. Elätehoito oli tyypillisin orpolasten hoitomuoto 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan aikana lasten siirrot olivat yleisiä. Kuitenkin on todettava, että punaleskien lastenkasvatuskykyä epäiltiin välittömästi sodan jälkeen ja uskottiin, että Pohjanmaan valkoisissa sijaiskodeissa punaorvoista tulisi isänmaallisia kunnon kansalaisia itsenäiseen Suomeen. Punaorpojen siirto ei onnistunut siinä laajuudessa kuin sitä suunniteltiin ja enemmistö orvoista kasvoi omassa kodissaan. Elätehoitoon ja lastenkoteihin sijoitettiin täysorpoja, jotka siis olivat menettäneet molemmat vanhempansa. Punaorpojen ja punaisten perheiden toimeentulo oli niukkaa. Tilanne oli kohtuullinen niissä perheissä, joissa äidillä oli vakinainen työpaikka ja perheen vanhemmat lapset kävivät töissä.

 

Mervi Kaarninen

Suomen historian yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto

 


 

Sisällissodassa orvoiksi jääneitä lapsia oli noin 20 000, lisäksi tuhansien lasten  isät tai äidit olivat  vangittuina jopa useita vuosia. Yhteiskunta ei antanut punaleskille rahallista tukea, joten lasten asema äitien hoidossa oli heikkoa. Äidit saattoivat todeta vankeudesta palattuaan, että koti oli ryöstetty kattiloita myöten. Miten elättää lapset?

 

Yhteiskunta ryhtyi jo keväällä 1918 kartoittamaan sotaorpojen määrää, mutta työ jäi määräaikaan eli heinäkuun alkuun 1918 mennessä kesken, koska selvitysten tekemiseen annettu aika oli liian lyhyt, eivätkä seurakunnat saaneet vankileireiltä tarvittavia tietoja.

 

Valtionapua sosiaalihallitukselta ja kouluhallitukselta saaneet järjestöt ja yhdistykset perustivat lastenkoteja ja vastaanottokoteja lähinnä punaorvoille. Perustettiin Vuoden 1918 kapinan aiheuttamain turvatonten lasten huoltokomitea.  Apu ei kuitenkaan tavoittanut kaikkia. Papit saattoivat nuhdella avunpyytäjiä, ja kirkko oli jo aiemmin evännyt kaiken avustustoiminnan punavangeilta, jotka sosialisteina tuli jättää ”Saatanan haltuun”. Käytännön avustustoiminta ei kuulunut seurakuntien tehtäviin, mutta seurakuntien työtekijät toimivat avustuksia kanavoivissa yhdistyksissä. Tieto orpolasten nälästä ja kurjuudesta saattoi pysähtyä toisinaan avustustoiminnan hitauteen, mutta osittain kenties välinpitämättömyyteen.

 

Punalesket koettiin yhteiskunnallisena vaaratekijänä, sopimattomina lasten kasvattajiksi. Lehdistössä ja kirjallisuudessa esiintyi avointa vihaa myös punaisten äitien lapsia kohtaan. Orvoille kesällä suunnitellun laitoshoidon sijaan sosiaalihallitus päätyi loppuvuodesta 1918 tulokseen, että orvot tuli sijoittaa etelästä Pohjanmaan kristillisiin, lähinnä herännäiskoteihin. Heidät haluttiin erottaa äideistään. Pappeja puolisoineen, kansakoulunopettajia ja diakonissoja valittiin etsimään orvoille sopivia perheitä. Tämä toiminta ei kuitenkaan onnistunut suunnitellusti, suurin osa orvoista jäi äitiensä hoitoon.

 

Yhteiskunnan suunnittelemaa ”lapsikaappausta” jopa ”susinaaraiksi” kutsutuilta äideiltään voidaan verrata  lasten ryöstämiseen Australian aboriginaaleilta, jotka saivat ihmisoikeudet vasta 1960-luvulla.

 

Sodan jälkeen orpoja pelastamaan lähteneistä järjestöistä näkyvimpiä oli Suomen Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys. Papit huolestuivat ”huligaanikoulusta” kansakoulun ja rippikoulun välissä, mutta kirkko ei saanut otetta nuoriin, ja kouluissa punaisten lapset saivat kärsiä taustoistaan. 1920-luvulla perustettiin Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Koteja Kodittomille lapsille ry. Punaiset lesket saivat eläkkeen 1957 ja tulivat perhe-eläkkeen piiriin 1967. Valtioneuvoston 1973 päätös korvausten maksamisesta vuoden 1918 sodan johdosta vankileireillä olleille, joista noin 1 500 korkeintaan 15-vuotiaita, ei kattanut vankileireillä olleiden vanhempien lapsia.

 

Tuulikki Pekkalainen

Tietokirjailija, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Isovanhempani asuivat sisällissodan aikana paikkakunnalla, jossa sota ei näkynyt lainkaan eikä siten koskettanut ketään suoraan. Kuinka suurta osaa suomalaisista sisällissota todellisuudessa kosketti? Kuinka moni oli täysin sen ulkopuolella?

Sisällissodan aikana oli Suomessa toki alueita, jotka olivat sotatapahtumista täysin sivussa. Sota kuitenkin kosketti joka maan kolkkaa, sillä kumpikin sisällissodan sotajoukko hankki omalta alueeltaan elintarpeita ja miehistöä. Jokaisessa kunnassa laadittiin taistelujen jälkeen selvityksiä paikallisten kapinallisten tekemisistä, ja käytännöllisesti katsottuna jokaisesta kunnasta kuoli sotaan tai sen seurauksena ihmisiä.

Sota kosketti suoraan – siten, että joku sukulainen oli mukana sotatoimissa tai sai niihin liittyneissä tapahtumissa surmansa – ehkä puolta miljoonaa suomalaista. Välilliset vaikutukset olivat tietenkin paljon suuremmat. Punaisten miehittämällä alueella asui lähes puolet maan väestöstä, noin 1,6 miljoonaa henkeä. Tähän väestönosaan, josta enemmistö oli todennäköisesti lähempänä valkoisia kuin punaisia, kohdistui sodan aikana suuri henkinen paine. Punaisella miehitysalueella sodan eläneet ihmiset olivat olleet periaatteessa hengenvaaran alaisia, olivatpa he nuoria, vanhoja, miehiä tai naisia, varsinkin, jos he teoillaan kiinnittivät miehitysarmeijan huomion. Kun sota sitten kulki alueen ylitse, pommitukset ja harhakuulat surmasivat nekin useita satoja siviilejä.

 

MARKO TIKKA

Suomen historian dosentti, Tampereen yliopisto

Miten sisällissodan väkivaltaa ja keskitysleirien epäinhimillisyyttä voidaan selittää?

Suomen sisällissodan laajamittainen taisteluiden ulkopuolinen väkivalta ei ole erityisen poikkeuksellinen ilmiö. Eivät suomalaiset olleet sen parempia kuin vaikkapa Jugoslavian hajoamissodan osapuolet 1990-luvulla.

 

Tämä ei tietenkään ole selitys. Selitystä täytyy lähteä etsimään siitä, että laajamittainen ja jopa järjestelmällinen tappaminen voi päästä valloilleen vain, kun vastapuolella olevia ei pidetä yhtä lailla ihmisinä, inhimillisinä olentoina kuin oman puolen ihmisiä. Varsinkin sisällissodan valkoisessa retoriikassa vastapuolen esittäminen eläimellisenä joukkiona, verenhuuruisena laumana oli tavallista.

 

Miksi ihmisiin, joiden kanssa sodan alusvuosina elettiin kaikessa rauhassa, alettiin suhtautua näin? Yksi olennainen syy oli varmasti pelko – pelko sekä hengen että oman elämäntavan puolesta. Sisällissotahan poikkeaa valtioiden välisestä yhteenotosta juuri siinä suhteessa, että sen halkeama ei kulje ulkoisia rajoja pitkin vaan repii yhteisöt sisältä kahtia. Uhkan, pelon ja menetyksen tunteet ja kokemukset henkilöityvät. Ne kutoutuvat ihmisten välisiin suhteisiin mahdollisesti läheisiä tuttuja myöten. Jos vaikkapa sodan alkaessa paikalliset tai muualta tulleet punaiset tappoivat yhden tai kaksi paikkakuntalaista (puhumattakaan laajemmista veritöistä), teon vaikutukset kulkivat välttämättä järisyttävänä sähköiskuna yli koko paikkakunnan. Harvinaisia eivät ole kertomukset isännistä, jotka piileskelivät koko talven 1918 takamaiden piilopirteissä. Jos tätä ajattelee vakavasti, ymmärtää, millaiset olivat pelon mittasuhteet.

 

Samaan suuntaan vaikutti väkivallan pelkoon tai kokemukseen liittynyt uhka omalle elämäntavalle ja vallinneille yhteiskunnallisille suhteille ja arvoille yleisemmin. Voi vain kuvitella, mitä merkitsi isännälle sellainen konkreettinen kokemus kuin että hänen renkinsä tai mäkitupalaisensa suoritti karjan tai hevosten sekä viljan pakko-ottoja tai että hänen täytyi käydä säännöllisesti ilmoittautumassa paikallisessa vallankumouselimessä. Kysymys ei ollut vain näistä kokemuksista sinänsä vaan myös tai ennen kaikkea siitä, mitä ne tuntuivat kertovan valtasuhteiden muutoksesta paljon laajemmin ja ylipäätään kaiken arvokkaan kyseenalaistamisesta ja häviöstä.

 

Lisäksi vallankumouksen tai kapinan puhkeaminen oli vuoden 1917 ristiriidoista huolimatta suuri yllätys, suorastaan loukkaava yllätys valkoisen osapuolen enemmistölle, veitsenisku selkään. Edellisvuosien erimielisyydet eivät olleet porvarillista puolta siihen valmistaneet, eikä sen ymmärtämiseen ollut oikein ajatuksellisia välineitä. Esimerkiksi huittislaisen Lauttakylä-lehden ensimmäisessä numerossa sodan jälkeen esillä oli sekä yhteenoton yllätyksellisyys että vastapuolen epäinhimillisyys. Mennyt vallankumousaika nähtiin ”hirmuvallan ja täydellisen anarkian” kautena. ”Kukapa olisi uskonut kansamme keskuudessa vielä löytyvän niin paljon raakuutta ja petomaisuutta, että se pääsi puhkeamaan sellaisiin murhiin, rosvoukseen ja hävitykseen, minkä olemme nyt saaneet itse kokea.” ”Kaikkialla näytti inhimilliset käsitteet järjettömiin hävinneen ja varsinkin Lauttakylä kuhisi kuin muurahaispesä naisia ja miehiä, joilta puuttui oikeaa ihmisjärkeä.”

 

Kuvaa täydensi ajatus kapinallisten liittoutumisesta rodullisesti ja sivistyksellisesti alamittaisina pidettyjen venäläisten kanssa, jotka uhkasivat maata bolševismin kaaoksella. Huittisissakin olivat mellastaneet ”omat huligaani-ainekset”, ”oman paikkakunnan punaryssät”. – Vangiksi joutuneita venäläisiä surmattiin järjestelmällisesti.

 

Kumoukseen osallistuneet eivät olleet inhimillisiä samassa mielessä kuin oikeat ihmiset. He olivat synnyttäneet hirviön, joka halusi tuhota kaiken arvokkaan – omaisuuden, sivistyksen, koko isänmaan. Voi kiistellä siitä, missä määrin teloitusten väkivalta oli harkittua tai ”rationaalista” ja missä määrin ei, mutta epäilemättä kevään teloitusaallossa ja vankileirien armottomuudessa purkautui paljon äärimmäistä uhatuksi joutumisen painetta. Pelko myös kasvatti huhut punaisten väkivallasta äärimmäisiin mittoihin.

 

Koston aineksia oli punaistenkin väkivallassa. Se saattoi olla kostoa valkoisten veritöistä tai tulosta henkilökohtaisesta tai luokkapohjaisesta kaunasta. Suuri ero on kuitenkin siinä, että sitä ei ruokkinut pelko kaiken oman ja arvokkaan tuhosta niin kuin porvarillisella puolella. Taistelujen ulkopuolinen väkivalta ei myöskään ollut osa vallankumouksellista diktatuuria, sillä sellaista ei Suomessa ollut (toisin kuin vaikkapa Venäjän vallankumouksessa). Suomen kumousyritys oli suorastaan ”itsetuhoisen lempeä” (Anthony F. Upton). Surmatöitä kuitenkin tehtiin, useimmiten ilman punaisen hallinnon hyväksyntää tai vastoin sen ohjeita, sen voimattomuutta tai ristiriitaisuutta kuvastaen. Tilaa ja toimintavapautta jäi halukkaille teloittajille, joita löytyi yhtä lailla kuin vastapuolella.

 

Risto Alapuro,

Sosiologian Emeritusprofessori, Helsingin yliopisto


 

Sisällissotia pidetään vakiintuneen käsityksen mukaan raakoina. Kaikille on tyypillistä merkittävä tai erittäin suuri uhrien lukumäärä. Kuitenkin eri sisällissotien uhrimäärät vaihtelevat huomattavasti. Erot voivat olla jopa kymmenkertaisia väkilukuun suhteutettuna.

 

Sisällissodissa on kysymys aina valtataistelusta ja vallan turvaamisesta tulevaisuudessa. Kaikkien julmimmin vastustajia on kohdeltu sodissa, joissa osapuolten väliset valta- ja varallisuuserot ovat suuria. Jos näin on, vastapuolta ei ymmärretä eikä heitä kohtaan tunneta myötätuntoa. Myös sotaan edeltäneet konfliktit yhteisössä vaikuttavat vastapuolen ankaraan kohteluun.

 

Suomen sisällissota kuului länsimaiden historian verisimpiin; yli 36.600 uhria eli yli prosentti väkilukuun suhteutettuna. Suomen uhrimäärän korkeus ja vankileirien käytännöt liittyvät edellä mainittuihin tekijöihin.

 

Jukka Kekkonen,

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professsori, Helsingin yliopisto

Miten selitetään, ettei sisällissodan rikoksia koskaan selvitetty ja tuotu tuomioistuinten eteen?

Sisällisota jälkiselvittelyineen merkitsi laillisuuden haaksirikkoa, vaikka Suomen oikeudellinen ideologia perustui oikeusvaltiollisiin periaatteisiin. Valkoisen puolen oikeudenkäytön siteet laillisuuteen olivat olemattomat. Punaiset perustivat puolestaan vallankumousoikeuksia, jotka olivat poliittisia tuomioistuimia.

 

Sisällissota oli oikeudelliselta luonteeltaan punakapina (valtiopetos) laillista hallitusta vastaan. Voittaneet valkoiset halusivat rangaista hävinneitä laajalla rintamalla ja ankarasti. Tynkäeduskunta perusti valtiorikosoikeuksia, jotka käsittelivät 1918-1919 yli 75.000 asiaa. Oikeudenkäytössä oli poliittisen puhdistuksen piirteitä.

 

Punaisten rikokset tutkittiin tarkasti. Samoin ei tehty valkoisten rikosten osalta. Päinvastoin. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud antoi 7.12.1918 armahduksen (syytesuojan) ideologialtaan valkoisille väkivallantekijöille. Tuo armahdus synnytti katkeruutta, kun tasapuolisuudesta ei pidetty kiinni.

 

Sisällissodan aikaisista rikoksista ei siis tutkittu voittaneen osapuolen tekemisiä eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta.
Selitys oli tragedian jälkeisessä valta-asetelmassa, joka muuttui ståhlbergiläisen laillisuus- ja sovintopolitiikan suuntaan vuosien 1918-1919 taitteesta lähtien sen jälkeen kun Saksan häviö sinetöityi marraskuun lopussa 1918.

 

 

Jukka Kekkonen,

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professsori, Helsingin yliopisto

Valkoiset teloittivat isoisäni toukokuussa 1918. Seurakunta ei suostunut siunaamaan seurakuntansa jäsentä, vaan hänet jouduttiin hautaamaan metsään. Kuinka yleistä oli kirkon kannalta tällainen menettely?

Punaisia seurakunnan jäseniä jäi siunaamatta, mutta tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan. Vaikka kyse oli poikkeuksellisista ja epäselvistä olosuhteista, silti voimassa olleen kirkkolainsäädännön mukaan kaikki seurakunnan jäsenet olisi pitänyt siunata kirkkokäsikirjassa säädetyllä tavalla. Alkusodan aikana usein miten näin tapahtuikin. Mikäli taisteluissa kuollut vainaja tuotiin kotiseurakuntaansa, hänet tavallisesti myös siunattiin hautaan riippumatta siitä kummalla puolella hän oli kaatunut. Siunaamiskäytännöissä oli kuitenkin paikallisia eroja ja paljon riippui paikallisen papin asennoitumisesta.

 

Sisällissodan loppuvaiheessa ja varsinkin taistelujen päättymisen jälkeen yhä harvemmin papit tahtoivat tai uskalsivat toimittaa punaisten hautaan siunaamisia. Tavallisesti pappeja ei edes päästetty siunaamaan yksittäisiä teloitettuja vainajia, saati joukkohautoja.

 

Elokuussa 1918 senaatin kirkollis- ja opetusasiaintoimituskunta antoi luvan surmattujen, kaatuneiden ja teloitettujen punaisten siirtämiseksi hautausmaille ja näiden siunaamisen. Lisäksi se määräsi, että myös ne vainajat joita ei siirrettäisi hautausmaille, siunattaisiin kuitenkin kirkollisen tavan mukaisesti ja haudat aidattaisiin. Papiston tehtäväksi jäi huolehtia siitä, että kaikki tiedossa olevat punaisten haudat siunattaisiin ja hautapaikat merkittäisiin. Toisinaan tämä tapahtui salaa, joten edes vainajien omaiset eivät saaneet tietoa tapahtuneesta. Aina määräystä ei tosin noudatettu, ja haudat jäivät siunaamatta.

 

Ilkka Huhta,

Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti, Itä-Suomen yliopisto

Lähetä kysymyksesi: